Euroopan unioni perustettiin aikoinaan estämään jäsenmaidensa välisiä sotia, mutta nyt
ulkopuolelta tulevan taloudellisen tai sotilaallisen uhan edessä se seisoo paikallaan neuvottomana.
Olen syvästi huolissani EU:n kehityksestä.
Yhdysvallat suojaa nyt aggressiivisesti omaa teollisuuttaan tullien ja tukipakettien avulla, samalla
kun Kiinan talouden rattaat jauhavat määrätietoisesti lännen markkinaosuuksia globaalisti. EU sen
sijaan luo asetuksia, kriisipaketteja ja kasvattaa kärkisijaansa sääntelyn mestarina. Kehityksen
juna kiitää ohi, ja meillä on lippu junaan, minkä jatkuviin valuvikojen korjaamisiin valuu kaikki aika
ja raha.
Meidän hyvinvointimme nojaa siihen, että maailmalla arvostetaan suomalaista osaamista – oli kyse
sitten metsäkoneista, -teknologiasta tai laivoista. Miten käy, kun kilpailijat kasvattavat jatkuvasti
myös osaamistaan, mutta pelaavat omilla säännöillään, kun me solmimme itsemme yhä tiukemmin
byrokratian kahleisiin?
EU:n asetukset ovat jalojen arvojen ja aikojen lapsia, jotka nostavat nyt teollisuutemme
kustannuksia ja tyrehdyttävät uusien innovaatioiden syntymistä. Halusimme EU:n, joka olisi iso
isoissa ja pieni pienissä asioissa. Tarvitsemme unionia, joka puolustaa teollisuuttaan, vaikka
direktiivein, keventää byrokratiaa, houkuttelee investointeja, pitää huolen omasta kilpailukyvystään
ja vahvistaa omavaraisuuttaan.
Ilman elinvoimaista vientiteollisuutta ei ole hyvinvointia, jolla maksamme laskut, leivästä aina
uskottavaan puolustukseen asti. Byrokratia ei ole pelkkää paperien pyörittelyä. Pahinta siinä on
vastuun pirstominen ja sen ulkoistaminen. EU:ta pidetään synonyymina kasvottomalle hallinnolle,
mutta kuka kantaa vastuun, kun päätökset vievätkin työpaikkoja ja kilpailukykyä?
Kuka lopulta hyväksyi kauppasopimukset, jotka jättivät meidät alakynteen? Jos syyllisiä ei voi
nimetä, ei ole ketään, joka kantaisi hartioillaan painetta päätöstensä seurauksista. Ei nyt, eikä
historiankirjoissa. Korkeiden byrokratian muurien takana syntyy asetuksia, joiden arkkitehdit eivät
koskaan joudu vastaamaan kansalaisten tai journalistien ikäviin kysymyksiin. Demokratian ja
tutkivan journalismin katse, kun ei yllä sinne, missä todellinen valta piilee.
“Uusi Nokia” ei synny itsestään. Se vaatii lopulta fiksuilta, hyvin koulutetuilta suomalaisilta
ahkeruutta, periksiantamattomuutta ja riskinottoa. On aika päättää, ettei Suomen ja Euroopan
suurin vientituote Kiinaan ole meidän teollisuuslaitoksemme eikä tuontituotteena työttömyys.
Suomen hallitus tekee parhaansa, että edistetään kilpailukykyistä EU:ta, mutta me tarvitsemme
siihen vielä enemmän muita verrokkimaita ja isoja eurooppalaisia valtioita ymmärtämään ja
toimimaan samalla tavalla kuin Suomen hallituksessa on ymmärretty.